Mustatukkainen poika avasi silmänsä. Hänen ajatuksensa olivat kaikkea muuta kuin selvät ja muutenkin päähän sattui enemmän kuin nimeksi. Poika yritti nousta, mutta hänen kätensä oli vangittu pöytään kiinni ja saman kohtalon olivat kokeneet myös mustatukkaisen jalat, minkä lisäksi hänen päästään lähti lukuisia piuhoja. Pojan olo oli monin tavoin epämukava, ehkä juuri siksi, että tämän ranteisiin ja nilkkoihin sattui puristavien siteiden ansiosta kovastikin.
"Noniin, herra Matsuhi, tämä ei satu paljoa, mutta on tärkeä osa testiä."
Poika sävähti ja käänsi päänsä havaiten lähestyvän valkoiseen laboratoriotakkiin pukeutuneen miehen, joka haisi voimakkaasti erilaisilta kemikaaleilta. Eipä ihme jos tuo jonkin sortin tiedemies sattui olemaan.
"Testi?! Olenko vain joku saastainen koekaniini? Kidnappasitte minut koulumatkalla ja tainnutitte, eikö niin? Tajutkaa nyt hitto vie etten ole paikallinen!" mustatukkainen karjui yrittäen turhaan rimpuilla itseään irti. "Millä oikeudella te nappaatte viattomia vaihto-oppilaita... miksi juuri minut? Olenko muka niin ihmeellinen?!"
"Älä hätäänny, ei mitään sinne päinkään, ei ole tarkoituksena satuttaa sinua. Sitä paitsi japanilainen on huomattavasti parempi koekaniini kuin englantilainen", mies selitti valmistellen seoksen ruiskuun. Sanat eivät kuulostaneet kovinkaan vakuuttavilta hieman viekkaalla ilmeellä varustettujen kasvojen niitä vapauttaessa.
"Niin, koska olet itse britti..." poika sähisi. Tätä selvästi pelotti, mutta ei hän sitä tohtinut nyt näyttää. Laboratoriotakin omaava ei enää sanonut ruskeasilmäiselle sanaakaan - virnuilipahan vain - ja seuraava ääni, joka tässä suljetussa tilassa kaikui, oli mustatukkaisen hieman kimakka tuskanhuuto. Kului minuutteja, jopa tunteja. Poika tuli viimein tajuihinsa avaten varovasti silmänsä. Kaikki näytti jotenkin kummalliselta, kuin jossakin vanhassa filmissä. Pöydällä oleva nousi kontilleen, ja siteet tämän raajojen ympärillä pettivät. Kaikki laboratorion äänet - jopa toisesta huoneesta kuuluvat - kuulostivat pojan korviin lähestulkoon liioitellun kovilta, kovemmilta mitä normaalisti, ja lääkkeiden kitkerä haju tuntui voimakkaana pojan herkässä nenässä.
"Minkä värinen tämä lappu on?" labramies kysyi rauhallisesti pidellen punaista paperipalaa aivan pojan silmien edessä. Tuo ei hetkeen vastannut mitään.
"Tummanharmaa", japanilainen lopulta totesi puoliääneen ja kovin epäluuloiseen sävyyn.
"Menetit nähtävästi värinäkösi... Muttet puhekykyäsi. Kokeemme onnistui siis miltei täydellisesti. Muistatko nimesi? Entä ikäsi? Asuinpaikkasi?" mies esitti kysymyksiä tutkien pienen lampun kanssa ennen niin ruskeasilmäisen pojan nyt keltaisiksi muuttuneita silmiä.
"Muistan vain etunimeni, mutten sukunimeä... Olen 17 vuotta ja asun Tokiossa, mutta olen täällä Englannissa vaihto-oppilaana", keltasilmäinen muisteli.
"Sukunimesi on Matsuhi. Ja no... Tuskin enää kouluun pääset sillä kokeemme vaati pienen muodonmuutoksen kohdallasi.. olet nyt susi", labrarotta selitti jopa hieman huvittuneeseen sävyyn. Todellakin suden hahmon omaava ponkaisi pystyyn ja tajusi vasta nyt, miksi näki kaiken niin erilaisena ja olo oli muutenkin kumma. "Kuka sinut palkkasi?! Entä mistä sait tuon aineen?!"
"Rauhoitu, herra Matsuhi. Sain sen yhdeltä yhteistyökumppaniltani, joka väittää olevansa jonkin sortin noita. Kysyin sitten ihan vaan testatakseni hänen sanojensa perää, josko hän saisi aikaan loitsun, jolla voi muuttaa ihmisen sudeksi. Se ei kuitenkaan toiminut paikallisiin, joten apurini hankkivat sinut. Värinäkösi olisi tosin pitänyt säilyä ennallaan, mutta tapahtui valitettava takaisku", valkotakkinen tarinoi. Susi pörhisti niskakarvojaan muristen: "Kuinka tämän loitsun sitten voi purkaa?"
"Sillä klassisella tavalla, sinun on sekä rakastettava jotakuta että saatava tuolta myös vastarakkautta. Mutta ethän sinä sillä tiedolla mitään tee", mies naurahti. Poika nousi täysin seisaalleen - joskin neljälle jalalle, vaikka koivet kuinka huterilta tuntuivatkin.
"Mutta se on mahdotonta! Jos kerran olen susi, kuinka ihminen voisi rakastua minuun?" nelikoipinen mietti.
"Sitä sopii pohtia", labramies naurahti. Susipoju loikkasi pöydältä alas kokeillen uudenlaisia jalkojaan, ja lähti sitten yllättäen juoksemaan kohti ikkunaa. Tämä syöksähti suoraan lasista läpi kirmaten kohti metsää. Valkotakkinen ryntäsi ikkunaan katsoen raivostuneena suden perään.
"Älä luulekaan, että pötkisit pitkälle! Saamme sinut vielä nalkkiin!" Tuon uhkaaville sanoille keltasilmäinen kuitenkin vain heilautti vähättelevästi pörröistä häntäänsä kadoten pian kokonaan näkyvistä synkän ja tiheäkasvustoisen metsän siimekseen.